Merta näkyvissä!

Yli kahden viikon ja 5000:n kilometrin outbackillä ajamisen jälkeen saavuimme vihdoin Port Augustaan eilen. En tiedä olisiko kaupungissa ollut jotain muutakin nähtävää, mutta pitkän aikaa kuivemmilla seuduilla vietettyämme olimme eniten innoissamme veden näkemisestä sekä siinä polskimisesta. Yöksi suuntasimme pari sataa kilometriä etelämmäs Alfrediin, josta löytyi lähin matkan varrelle osuva vessoilla varustettu lepopaikka.

Jos tätä blogia lukiessa joskus tuntuu, että hehkutan liikaa suihkuja tai veden läheisyyttä tai jotain muuta kohtuullisen perusasiaa, voin kertoa, että näin roadtripillä ne eivät sitä aina ole. Etenkin Keski-Australiassa veden saatavuus on varsin rajoitettua. Monilla taukopaikoilla saattaa olla vettä, mutta se ei välttämättä ole juotavaksi kelpaavaa ilman käsittelyä ja sitä toivotaan käytettävän säästeliäästi, jotta sitä riittäisi muillekin. Suihkuun puolestaan pääsee kyllä silloin kun maksaa yöstään esim. caravan parkissa, mutta näin budjettimatkailijoina olemme pyrkineet suosimaan ilmaisia leiriytymis- ja lepoalueita aina kun vain mahdollista. :)

Opaaleita etsimässä

Ulurusta lähdettyämme vietimme seuraavan yön Nothern Teritorion ja South Australian rajalla olevalla lepopaikalla. Aamulla jatkoimme matkaamme Coober Pedyyn, joka on tunnettu paitsi opaaleistaan, myös maanalaisista rakennuksistaan. Se sijaitsee käytännössä keskellä erämaata ja alunperin sinne tultiin nimenomaan kaivamaan opaaleita. Rakennusmateriaaleja ei ollut paljoa tarjolla, mutta polttavan kuumalta auringolta oli päästävä suojaan, joten mainarit rakensivat kotinsa maan alle. Nykyään kapungista löytyy myös maan päälle rakennettuja taloja, mutta osa paikallisista suosii silti edelleen maan alle sijoittuvaa elämäntapaa.

Mekin päätimme kokemuksen vuoksi majoittua hostelliin, jonka dormit sijaitsivat maan alla. Hintaa kokemukselle kertyi 35 dollaria/pää, mutta kai sen nyt kertaalleen maksaa. Sisältyihän hintaan ilmainen wifi sekä lämpimät suihkut. En ole suuri ahtaiden/suljettujen tilojen ystävä, mutta yllättäen maanalaisessa dormissa nukkuminen ei tuottanut ongelmia. Itse asiassa mukavan viileässä, pimeässä ja hiljaisessa tilassa nukuin varmaan yhdet reissun parhaista yöunista.

Suuntasimme jo tiistai-iltana kaivelemaan hiekkakasoja turisteille varatulta alueelta, jonne kuka vain saa mennä etsimään opaaleja. Tuloksemme jäivät laihanlaisiksi, mutta onneksi keskiviikkona paikalle satui samaan aikaan asiasta jotain tietävä rouva, joka ystävällisesti opasti meille parhaan paikan ja tekniikan kivien löytymiseen. Sen seurauksena löysimme kaikki muutamia kauniisti kimaltelevia kiviä. Ideana on suikuttaa vettä esim. maassa oleviin kiviin, siten, että aurinko on etsijän takana ja katsoa, mikä kivistä kimaltaa sateenkaaren väreissä.  Vaihtoehtoisesti kiviä voi koittaa myös kaivaa esiin hiekkakasoista/-penkereistä, joita alueella riittää, mutta se osoittautui hyvin työlääksi, eikä kovin tuottoisaksi, tyyliksi.

Ennen matkan jatkamista kävimme vielä tutustumassa paikan historiasta kertovaan museoon, joka sijaitsi vanhassa kaivoksessa. Siellä pääsimme ihmettelemään muun muassa niillä seuduin muinoin vellonutta merta sekä tutustumaan opaalikaivosten tekniikan kehittymiseen.

Tien päällä, perillä

Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Niinhän ne sanoo. Viime aikoina on tullut tehtyä matkaa melkoisesti. Lasketaan siihen sitten koko vuoden reissaus tai vain viimeviikkoinen roadtrip. Sen jälkeen kun lähdin viimeksi Goondiwindistä, olen asunut vänissä miltei kolme kuukautta. Toki niistä kaksi samassa paikassa hostellin pihassa, mutta silti väni on koko ajan ollut se tukikohta/se missä koko mukana oleva omaisuus on. Siksi varmaan myös aluksi ei oikeastaan edes tuntunut siltä, että ollaan reissun päällä kun lähdettiin tälle roadtripille.

Vaikka matkan teko onkin pääosin mukavaa, toki siihen on mahtunut pieniä mutkiakin. Olen käytännössä reissanut itsekseni heinäkuun alusta alkaen ja oman "kodin"(vänin) avaaminen kolmelle muulle ihmiselle on vaatinut hieman sopeutumista. Lähinnä omat kamat pitää pitää paremmin kasassa. Mut tuntevat tietävät kuinka hyvä siinä olen. ;) Myöskin neljän eri kulttuuria edustavan ja erilaiset persoonat omaavan henkilön yhteinen reissaus aiheuttaa toisinaan hieman hampaiden kiristelyä. (Eikä ehkä vähiten minussa, sillä esim. vänistä vastuussa olevana erilaiset ajokulttuurien kohtaamiset ovat aiheuttaneet pieniä sydämen tykytyksiä...)

Mutta pointtina tällä kirjoituksella oli varmaan se, että reissaaminen on mukavaa. Ja parhautta on nauttia itse matkasta ja pienistä hetkistä sen sijaan, että koittaisi vain kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti perillä. Ja ehkä myös se, että kun tarpeeksi kauan on reissussa, niin se alkaa jo tuntua ihan normaalilta olotilalta. En ehkä haluaisi tästä pysyvää olotilaa, mutta kokemuksena tämä on ollut mielenkiintoinen. (Ja toki välillä on ikävä perhettä, ystäviä, omaa keittötä ja pesukonetta sekä tietysti omaa rauhaa.) :D

Uluru ja Kata Tjuta

Uluru eli Ayer's Rock lienee yksi Australian kuuluisimmista maamerkeistä. Sinne mekin suuntasimme King's Canyonin jälkeen. Molemmat vuorimuodostelmat sijaitsevat aborginaalien mailla, kansallispuistossa ja lähin paikka yöpyä sillä suunnalla on Yularan lomaresortti, joka on kuin oma pieni kaupunkinsa siellä erämaan keskellä. Lähin ilmainen yöpaikka olisi ollut noin 60 kilometrin päässä kansallispuistosta, kun taas Yulara on miltei hei porttien ulkopuolella. Ei varmaan ole vaikea arvata mihin suuntasimme, etenkin kun kaikki hehkutavat kuinka Uluru on parhaimmillaan auringon nousun tai laskun aikaan kiven hehkuessa punaisena. (Oikea vastaus: Yulara) Yö karavaaniparkissa maksoi 82 dollaria neljältä hengeltä, mutta onneksi kolmannen yön sai ilmaiseksi kahden maksetun yön jälkeen. Ilmainen on kaikkien reppureissaajien suosikkisana, joten totta kai vietimme siellä kolme yötä. Lisäksi Uluruun päästäkseen on ostettava pääsylippu puistoon, joka kustantaa 25 dollaria ja on voimassa kolme päivää.

Saavuimme Yularaan melko myöhään torstaina, joten silloin meitä kiinnosti lähinnä päivällinen ja nukkumaan meno. Perjantaina päätimme nukkua hieman pidempään ja ottaa aamupäivän rennosti sekä käydä testaamassa resortin viiden tähden hotellin uima-altaan. (Resortin asukkaana sai käyttää vapaasti kaikkia altaita.) Oli hyvä allas ja päivän kuumin hetki oli mukava viettää vilpoisassa vedessä pulikoiden. Iltapäivästä suuntasimme Uluruun, jossa kävimme tekemässä lyhyen Kuniya walkin sekä yritimme kovasti ihastella auringon laskua. Pilvet hieman haittasivat jälkimmäistä elämystä, mutta hienoa oli silti.

Lauantaina puolestaan oli vuorossa auringonnousu Ulurussa sekä kiven ympäri kävely. Nappipäivä molempiin ohjelmiin, sillä aamulla oli jälleen pilvistä ja kymmenen kilometrin kävelyyn viikon kuumin päivä on aina oiva valinta. Onneksi olimme ajoissa liikenteessä. Käytimme silti ehkä hieman turhan paljon aikaa matkallamme, sillä polkua oltiin sulkemassa yhdeltätoista ja saimme hetken keskustella puistonvartijan kanssa, että pääsimme jatkamaan myös viimeisen osuuden, jolle olimme lähdössä puoli kanhdentoista kieppeillä. Vakuutettuamme olevamme kaikki hyvävointisia ja juovamme tarpeekdi vettä saimme lopulta luvan jatkaa matkaa viimeiset pari kilometriä.

Kävelyreitin varrella pääsee paitsi ihastelemaan tuota maailman suurinta monoliittia, myös tutustumaan aborginaalien taruihin. Uluru on mielenkiintoinen paikka. Sillä on pitkä historia aborginaalien asuinsijana sekä pyhänä paikkana. Länsimaiset asukkaat puolestaan ovat valjastaneet sen turismin palvelukseen. Ilmeisesti 70- tai 80- luvulla alueen hallinta annettiin takaisin aborginaaleille, jotka toivottavat turistit tervetulleiksi vierailemaan, mutta toivovat samalla heidän kunnioittavan paikan kulttuurillista sekä uskonnollista arvoa alkuperäiskansalle.

Kiivetäkö vaiko eikö? Ulurulle kiipeäminen oli ennen hyvinkin suosittua puuhaa turistien keskuudessa. Nykyään sitä pyritään rajoittamaan ja jossain kohtaa käytäntö toivotaan saada loppumaan kokonaan. Meidänkin porukassamme oli kahdenlaisia mielipiteitä kivelle kiipeämisestä. Lopputulos kuitenkin oli, että kuuman päivän ja lämpötilojen asettamien aikataulurajojen seurauksen kukaan ei olisi edes ehtinyt kiivetä. Kivi on tosiaan aborginaaleille pyhä, eivätkä he toivo ihmisten kiipeävän sille, he eivät kuitenkaan ehdottomasti halua kieltää ketään kiipeämästä. Sen sijaan he pyytävät ihmisiä olemaan kiipeämättä ja arvostamaan paikan muita arvoja. "Please don't climb. That's not the thing here", kuten luki monissa paikoissa lainauksena erään aborginaalin sanoista.

Lauantaina illalla kävimme vielä koettamassa onneamme Kata Tjutan auringonlaskun kanssa, mutta jälleen pilvet olivat jä pysyivät auringon edessä, samoin kävi sunnuntaiaamun auringonnousun kanssa. Kata Tjuta on toinen saman kansallispuiston aluella sijaitseva vuoristo, jolla on myös suuri merkitys aborginaaleille. Siihen liittyvät tarinat ovat vielä tarkemmin vartioituja kuin Uluruun, joten niitä ei paljasteta turisteille. Alueella on kuitenkin pari kävelyreittiä, jonne turistit ovat tervetulleita, kunhan muistavat kunnioittaa alueen pyhyyttä.

Sunnuntaina kävelimme vielä Valley of Winds reitin, joka kulki vuorten väleissä. Reitti itsessään oli maisemallisesti mielenkiintoisempi kuin Ulurun ympärikävely. Ympärillä kohosivat korkeat pyöreäpäiset vuoret ja notkoista löytyi vehreää kasvillisuutta ja välillä aukesi mahtavia näköaloja ympäröiviin maisemiin. Toki olisi ollut mielenkiintoista päästä tutustumaan myös paikkan liittyviin tarinoihin, mutta jo maisemat itsessään olivat hyvin inspiroivia. Ja kerrankin kelit suosivat: Pilvistä ja lämmintä mukavan viileät 32 astetta. Edellisen päivän yli 40:een verrattuna se oli luksusta!

Kata Tjutan reissun jälkeen suuntasimme vielä resorttiin suihkuun ja lounaalle ennen kuin jatkoimme matkaamme kohti etelää.

West Macdonnell National Park

Ollaan pari päivää palloiltu West Macdonnell National Parkissa, joka löytyy Alice Springsin kyljestä. Puisto alkaa oikeastaan heti kaupungin ulkopuolelta ja jatkuu 140 km länteen. Sieltä löytyy monia hienoja luonnon nähtävyyksiä, joita voi tutkia joko autolla lähistölle ajamalla ja kävelemällä muutamasta sadasta metristä pariin kilometriin. Toinen vaihtoehto on seurata Larapinta trail -vaellusreittiä, jolla on kaksitoista etappia eri kohteiden välillä. Eilen tapasimme leirintäalueella amerikkalaisen kaverin, joka oli vaeltanut tähän mennessä itsekseen viisi päivää ja aikoin jatkaa matkaa vielä seitsemän päivän ajan. Melkoista hc-eräilyä, etten sanoisi. Tähän aikaan vuodesta kun siellä ei ole paljoa muita koko reitin kulkijoita liikenteessä, lähinnä vastaan tulee meitä aplareita (=appelsiinituristeja, Lapissa vaeltaessa aplarin tunnistaa pienestä päivärepusta ja appelsiineista eväänä.)

Puisto seurailee vuorijonoa ja suurin osa nähtävyyksistä on erilaisia gorgeja, eli kuruja, vuorten välissä. Välillä olemme myös kiivenneet ylös näköalapaikoille ihastelemaan ympärillä avautuvia maisemia. Maanantaina aloitime Simpsons Gapilta ja ajoimme pienten mutkien kautta ilmaiseen yöpaikkaamme eräälle lookoutille, josta aukeni aamun valjettua upea maisema ympäröivään vuoristoon.

Tiistaina aamupäivän ohjelmassa oli parin kilometrin patikointi lähivuoristossa sekä uinti Ellery Creekillä. Ellery Creek Big Hole on yksi harvoja pysyviä vesistöjä Keski-Australiassa. Lounaalle suuntasimme Serpentine Gorgelle, joka on ollut aborginaalien pyhä paikka jo muinoin. Nykypäivänä se on monien harvinaisten lajien asuinpaikka, kosteampi keidas keskellä erämaata, kuten monet muutkin vuorten väliset kurut. Autoparkista/piknik-alueelta itse gorgelle oli matkaa reilu kilometri. Kiipesimme myös näköalapaikalle kallion päälle ja jälleen kerran maisemat olivat suorastaan henkeä salpaavat. Yöpaikka-arvonnassa voittajaksi selviytyi Ormiston Gorge. Se on yksi kansallispuiston isommista keskuksista, jossa leiriytyminen maksoi 10 dollaria/nuppi, mutta lämpimän suihkun houkuttelemana päätimme kuitenkin höllätä kukkaron nyörejä.

Tänään aamupäivällä kävimme kiertämässä muutaman kilometrin Ghost Gum reitin, joka kiemurteli Ormiston Gorgen lähistöllä. Jälleen ihania maisemia ja kohokohtana oli ehkä lopun pulahdus lampeen sekä jäätelö ja kylmä juoma keskuksen kioskista. Parin päivän puskassa asumisen jälkeen sitä oppii arvostamaan elämän pieniä ylellisyyksiä, kuten kylmää vettä. (Sitä ei tällä alueella käytännössä saa kuin kaupan kylmähyllystä, tai vaihtoehtoisesti jääkaapista, mutta auton jääkaappi on sen verran pieni ja tehoton, että sitä ei voi käyttää veden jäähdyttämiseen.) Iltapäivästä suuntasimme takaisin kohti Alice Springsiä ja kävimme matkalla ihmettelemässä vielä Ochre Pits:iä, josta aborginaalit ovat kaivaneet jo tuhansia vuosia okraa(?) rituaaleihinsa sekä lääkkeeksi. Eriväriset okramalmit muodostavat kauniita kuvioita seinämiin, joihin koskeminen tai "matkamuistojen" kerääminen on jyrkästi kielletty jopa 5000 dollarin sakon uhalla. Summa oli tarpeeksi suuri pitämään jopa innokkaimman koskaan tapaamani kiven keräilijän, Alession, kurissa. Päivän viimeinen pysähdys oli Standley Chasmilla, jylhällä rotkolla punaisten kallioiden välissä. Sinne johtava polku oli kuin tuulahdus tropiikista isoine saniaiskasveineen ja vehreine puineen.

Watarraka National Park

Tästä välistä puuttuu retki West Macdonnelin kansallispuistoon, jota koitin ladata kuvien kera viime viikolla. Sehän veti silloin koko bloggerin jumiin huonon nettiyhteyden tai liian isojenkuvatiedostojen seurauksena. Voi olla että teksti ilmaantuu tänne myöhemmin, mutta nyt en uskalla laittaa kuvia, ettei taas jotain jumitu, vaikka maisemat ehdottomasti olivatkin todella kuvaamisen arvoiset. EDIT: Sain kuin sainkin tekstin julkaistua, se tuli nyt vain ehkä viikon myöhässä. Tähänkin teksgiin saattaa siis tulla vidlä kuvia jossain kohtaa.

Kings Canyon on kenties kyseisen kansallispuiston suurin sekä tunnetuin nähtävyys. Sinne mekin suuntasimme viime viikolla, ei enää mitään hajuaettä mikä viikonpäivä oli kyseessä. Mahdollisesti torstai? Täällä puolen palloa alkaa kesä lähestyä ja päivät lämmetä, mikä tarkoittaa monissa suosituissa turistikohteissa sitä, että pidempiä ja rankempia kävelyreitejä suljetaan esim. aamuyhdeksän kieppeillä lämpöuupumuksen tai nestehukan uuvuttamien turistien ehkäisemiseksi. Niinpä herätyskellot pärähtivät soimaan klo 4.30, jotta ehtisimme ajoissa paikalle ja pääsisimme kävelemään koko rim walkin, eli koko kanjonin ympäri.

Pääsimme kuin pääsimmekin hyvissä ajoin paikalle, joten kävimme vielä pyörähtämässä kanjonin päädyssä pohjaa myöten ennen jyrkkää kiipeämistä pohjoisreunalle. Sieltä avautuvat maisemat olivat jälleen kerran henkeä salpaavan ihanat. Samoilla seuduilla vierailleet kaverit olivat suositelleet varaamaan kuuden kilometrin mittaiselle lenkille runsaasti aikaa, sillä siellä riittäisi tutkittavaa ja ihmeteltävää. Ja nähtävää tosiaan riitti. Reitti kulkee kanjonin reunalla ja käy välillä Garden of Eden -nimisessä syvänteessä, josta löytyy ympäristöön verrattuna huomattavasti vehreämpää kasvillisuutta sekä vettä. Ihana paikka, uida ei saa, mutta kaikkien lintujen ja muiden eläinten katselu siellä oli lumoavaa. Edenistä reitti nousee jälleen ylös kanjonin reunalle ja palailee takaisin eteläreunaa pitkin. Ylhäällä voi joko ihailla alhaalla avautuvaa kanjonia, kaukaisuudessa näkyviä alavampia maita tai seikkailla kivipylväiden tai muiden kivimuldostelmien välillä. Matkaan arvioidun kolmen ja puolen tunnin sijaan taisimme käyttää reissuun miltei viisi tuntia ja kerkisimme pois kuumimman auringon alta juuri ajoissa.

Iltapäivästä kävimme vielä toisella vähän reilun kilometrin mittaisella, huomattavasti helpommalla, reissulla pienelle lähteelle samaisessa kansallispuistossa. Oli mukavaa istahtaa hetkeksi polun päässä olevassa vileässä lehdossa ennen kuin palasimme autolle ja jatkoimme matkaamme kohti Ulurua.

Kuulumisia tien päältä

Tässä on tehty matkaa kohta viikon verran ja edettykin on melkoisesti. Australia on iso maa ja nyt ollaan ajettu yhdestä kulmasta keskustaan, kilometrejä on kertynyt hieman päälle 2000.

Mount Isassa päädyttiin käymään maauimalassa uimassa sekä suihkussa. Hintaa elämykselle tuli 4 dollaria/nassu, joka toimii backpackerbudjettin kanssa erinomaisesti. Toki niitäkin matkaajia löytyy, jotka pyrkivät säästämään kaikessa mahdollisesa ja välillä (usein) jopa sovinnaisuuden/laillisuuden rajoja venyttäen. Itse kuitenkin mieluummin maksan sen neljä dollaria kuin hiivin yön pimeydessä caravan parkkiin ja huijaan ovikoodin suihkuun joltain juopuneelta asukilta, kuten eräät tapaamamme tytöt ylpeinä kertoivat tehneensä. :D

Uinnista ja suihkusta virkistäytyneinä jatkoimme matkaa edelleen kohti länttä ja vietimme seuraavan yön jälleen ilmaisella rest arealla. Seuraavana päivänä lähinnä ajoimme koko päivän ja myöhään iltapäivällä tulimme Thre Waysiin, jossa oli viimeistään tehtävä päätös suuntaammeko pohjoiseen kohti Darwinia vaiko etelään Alice Springsiin. Matkalla tapaamiemme muiden reissaajien kanssa juteltuamme päätimme kuitenkin suunnata etelään. Darwinissa on kuulemma tällä hetkellä äärimmäisen kuumaa ja kosteaa ja tukalaa. Meitä olisi kiinnostanut eniten Litchfieldin kansallispuisto, mutta 2000 kilometrin ajaminen yhden kansallispuiston vuoksi, olkoon kuinka hieno hyvänsä, tuntui hieman liioittelulta, etenkin kun koko porukka ei olisi ollut siitä super innoissaan. Ensi kerralla sitten.

Juuri ennen auringon laskua saavuimme The Pebbles -nimiseen leiriytymispaikkaan, jonne johtava soratie oli kauttaaltaan nimismiehen kiharalla. Onneksi Pierre on hyvä kuski ja selvisimme perille ehjin autoin. Auringon viime säteet heijastuivat ihanasti punaisista kiviryökkiöistä ja maisema oli muutenkin mainio.

Perjantaiaamun valjetessa jatkoimme kulkuamme etelään ja matkalla kävimme uimassa ja suihkussa Mary Ann -järvellä. Ihan oli kotoisa olo vilpoisessa vedessä polskiessa. :) Matkalla Alice Springsiin pysähdyime ihmettelemään Devil's Marbles kiviröykkiöitä ja palloilimme siellä valokuvaamassa jonkin aikaa. Illan jo hämärryttyä saavuimme Kauriin kääntöpiirin lepoalueelle, jossa kului viimeinen yö outbackillä tähän mennessä.

Eilen saavuttiin Alice Springsiin, kaytiin vähän ostoksilla ja hengattiin caravan parkin altaalla ja varjossa mutenkin. Lämpötila hipoo neljääkymmentä astetta, onneksi lämpö on kuivaa, joten se on siedettävää. Tänään on palloiltu kaupungilla ja kohta lähdetään ajelemaan kohti lähistön kansallispuistoja, joissa olisi tarkoitus viettää seuraavat päivät.

Mt Isa

Kolmas päivä roadtrippiä käynnissä ja tänään räpsähti 1000km täyteen trippimittarissa. Eilen käytiin ihastelemassa Porcupine Gorge kansallispuistoa, joka oli aivan ihana. Karu, mutta kaunis. Kuvia seuraa, kunhan pääsen paremman internetin pariin. Nyt käytössä kaikkien backpackereiden paras kaveri, McDonaldsin ilmainen wifi.

Reissu on mennyt mukavasti maisemien vaihtumista seuraillessa ja ajovuoroja  vaihdellessa. Ensin vähän pelotti päästää etenkin italialaista kaveria rattiin, mutta nyt istun jo rennosti takapenkillä poikienkin ajaessa. Yöt ollaan vietetty ilmaisilla lepoalueilla maanteiden lähistöllä. Ensi yöstä ei vielä ole tietoa. Suihku olisi poikaa. Seuraavaksi varmaan koitetaan metsästää mahdollisimman edullinen peseytymispaikka ja sitten mahdollisesti jatketaan matkaa kohti länttä.

Kohti Australian punaista keskustaa

Tänään päästiin vihdoin liikenteeseen muutaman tunnin pakkaamisen jälkeen. Matkaa on edesä useita tuhansia kilometrejä ja auto on täygetty ruualla, vedellä sekä meidän matkatavaroilla. Hali taipui kuin taipuikin neljän hengen matkailuautoksi kohtuullisen kivuttomasti. Kansainväliseen retkikuntaamme kuuluu yksi italialainen, ranskalainen, ruotsalainen sekä minä Suomen lippua heiluttamassa. Nyt pidetään taukoa Charter Towersissa ja kohta matka jatkuu kohti Hughedeniä. Siellä on kuulemma kiva leirintäalue, jolla olisi tarkoitus viettää ensimmäinen yö.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Aikani Australiassa lähestyy väjäämättä loppuaan: kahden kuukauden kuluttua olisi tarkoitus lentää koti-Suomeen. Ai kauheeta. Se tulee niin äkkiä. Juurihan vasta kaksi kuukautta sitten saavuin tänne Townsvilleen. Aika on mennyt nopeasti ja huomenna olemme lähdössä jatkamaan matkaa kolmen kaverin kanssa.

Retkikuntamme kunnianhimoisena tavoitteena on suunnata kohti Australian punaista sydäntä, eli outbackiä, Alice Springsiä ja Ayer's Rockia.  Matkan varrella saatamme poiketa myös Darwinissa pohjoisrannikolla, mutta se ei ole ihan pikkupoikkeus reitiltä, joten ajattelimme ensin katsoa kuinka matkanteko lähtee sujumaan ja sitten mahdollisesti lähteä kyseiselle muutaman tuhannen kilometrin pikkulenkille.

Outbackillä kuuluvuutta ei välttämättä ole tarjolla puhelimille saati sitten internettiä läppäreille tai tableteille, joten voi olla, että blogi päivittyy hivenen verran harvaan tahtiin. (Eli ei mitään uutta auringon alla :) )

Uppeluksissa

Kuluneella viikolla vietin muutaman päivän Magnetic Islandilla sukelluskurssilla. Kolmen päivän kurssi oli aika tiivis paketti, jonka aikana käytiin läpi paljon teoriaa, käytännön harjoituksia altaasssa sekä käytiin meressä sukeltamassa.

Kurssi alkoi keskiviikkoaamuna, joten tunnetusti aikaisia herätyksiä rakastavana suuntasIn kohteeseen jo tiistaina. "Maggie" on tässä Townsvillen edustalla ja lauttamatka sinne kestää parikymmentä minuuttia. Se on suosittu lomakohde niin paikallisten kuin turistienkin keskuudessa. Majoitusvaihtoehtoja riittää erilaisita resorteista hostelleihin ja hotelleihin saakka. Itse vietin yöni Bungalow Bay backpacker resortissa, jossa yövyin kahdeksan hengen bungalowissa. Ihan kiva ja vähän erilainen ratkaisu.

Keskiviikko kului sukelluksen teoriaa opiskellessa. Päivä sisälsi paljon videoiden katselua, keskustelua ja harjoituksia. Kävimme myös suorittamassa hurjan vaativan uimakokeen, johon kuului 200:n metrin uinti ja 10:n minuutin kellunta/vedenpoljenta. Ei paha.

Torstaina päästiinkin sitten tositoimiin. Päivä aloitettiin opettelemalla kokoamaan sukellusvälineistö (yhdistelemällä toisiinsa ilmapullo, BCD ja regulaattorit) Sitten siirryimme altaaseen opettelemaan erilaisia hyödyllisiä taitoja, kuten maskin puhdistusta, regulaattorin etsintää, sekä erilaisissa hätätilanteissa toimimista. Iltapäivällä pääsimme vielä ensimmäiselle merisukelluksellekin. Iha Suuren Valliriutan tasoisiin maisemiin ei Magien edustalla pääse, mutta oli se silti jälleen huikeaa ihmetellä vedenalaista elämää.

Perjantaina vuorossa oli vielä kolme merisukellusta lisää, joilla pääsimme mm. katsomaan rannan tuntumaan uponnutta hylkyä sekä ihastelemaan "koralli puutarhaa" (coral garden). Välillä virtaus aiheutti pieniä haasteita näkyvyyden suhteen, mutta selvisimme kunnialla kaikista sukelluksista. Jokaisella merisukelluksella käytiin vielä läpi muutamia altaassa opittuja taitoja, kuten maskin tyhjennyksiä, kontrolloituja hätänousuja pintaan sekä regulaattorin lainaamisia kaverille.

Kaiken kaikkiaan kolmepäiväinen rypistys oli melkoisen tiivis setti. Iltaisin ei tarvinnut kauaa odotella unen tulemista ja taisinpa jatkaa vielä öisinkinseikkailuja Ahdin valtakunnassa. Suoritin kurssini firmassa nimeltä Pleasure Divers, jonka kurssi oli huomattavasti edullisempi, kuin esim. Cairnsin open water kurssit, joiden hinta on helposti tuplaten kalliimpi. Maksoin kurssistani majoituspaketin kanssa 399 dollaria ja olinerittäin tyytyväinen valintaani. Toki panostamalla rahallisesti hieman enemmän saa myös hieman enemmän elämyksiä, mutta tässä kohtaa haluzin lähinnä sen lisenssin ja lähellä "kotia" tapahtuva kurssi oli huomattavasti helpompi vaihtoehto. :)

9 kuukautta

Tänään napsahti yhdeksän kuukautta eloa Australiassa täyteen. Niiden aikana sitä olen paljon tästä maasta, muista ihmisistä sekä itsestänikin, puhumattakaan monista uusista ystävistä ja kavereista, joihin olen tutustunut sekä erilaisista töistä, joita olen kokeillut.

Täällä Townssvillessä pari kuukautta hostellissa asuttuani olen mm. alkanut ymmärtää, miksi long-termiläiset saattavat vaikuttaa joskus hieman etäisiltä uusia tulokkaita kohtaan: Kun porukka ympärillä vaihtuu parin päivän - viikon aikana, sitä ei jaksa enää käydä kaikkien uusien ihmisten kanssa samaa keskustelua, jossa toistuvat samat kysymykset...
"Moi! Mitä kuuluu? Kauanko olet ollut Australiassa? Missä kaikkialla olet ehtinyt matkustaa? Mistäs olitkaan kotoisin? Oletko vain käymässä täällä Townsvillessä vai teetkö/etsitkö töitä?"
Joskus keskustelu jatkuu myös pidempään:
"Mikä on ollut sun suosikkipaikka tähän mennessä? Minkälaista oli työ puuvillafarmilla? Ai sulla on väni? Paljonko maksoit siitä? Mistä vuokrasit sen? Rakensitko itse vai oliko se jo tuollainen? Koska sun pitää palauttaa se?"

Ei siinä mitään, yllä mainituilla on ihan hyvä aloittaa small talk ja vastailen kyllä ystävällisesti, jos joku alkaa kyselemään, mutta yhä harvemmin huomaan itse toistelevani samaa litaniaa oma-aloitteisesti. Ehkä olen vain ollut liian kauan samassa paikassa.

Suunnilleen viikon päästä on tarkoitus jatkaa matkaa. Teen töitä tämän viikonlopun, menen Open Water - sukelluskurssille ensi viikolla ja mahdollisesti vielä töihin ensi lauantaina ja sitten on aika nostaa kytkintä. Ou jee! Odotan uusia maisemia ja uusia kuvioita jo aika innolla. Townsvillessä on ollut ihanaa, mutta on myös todella kiva suunnata uusiin seikkailuihin.

Wallaman Falls

Tänään käytiin päiväretkellä Wallaman Fallseilla. Ihan mieletön paikka! Tässä Townsvillen lähellä on useampia vesiputouksia, joista etäisin ja isoin on Australian korkeimman yksittäisen pudotuksen omaava Wallaman Falls. Pelkän putouksen korkeus on 268 metriä, eli yli kaksi Näsinneulaa päällekäin jos sitä piikkiä ei lasketa. (Näsinneulan kattokorkeus 124m, antennin kanssa 168m, lähteenä Wikipedia) Voin kertoa, että vetää pienen ihmisen hiljaiseksi.

Onneksi lähdettiin reissuun ajoissa, sillä ajomatka kesti miltei kaksi ja puoli tuntia. Matkaa putouksille täältä Townsvillestä on noin. 150 km, josta viimeiset 15 km melko jyrkkää serpentiinitietä vuorta ylös. Perille päästiin kuitenkin ilman ongelmia. :)

Perillä ihailtiin maisemia sekä putouksia koko komeudessaan, lounastettiin ja lähdettiin sitten kapuamaan alas putouksen alajuoksulle. (Voiko siitä sanoa niin? Pohjalle? Alastulolle? Se lampi siellä alhaalla? You got the point.) 2km tiukkaa laskeutumista kesti hetken, mutta oli jälleen sen arvoista. Matkalla oli jännä seurata kuivemman metsän (open forest) muuttumista sademetsäksi.

Pulahdus lammessa virkisti mukavasti, valokuvia tuli räpsittyä ehkä miljoona ja matka ylöskin sujui odotettua kivuttomammin. Kotiin saavuttiin pimeän jo laskeuduttua. Onneksi Halissa on ihan kohtalaiset kaukovalot. :) Ihan mielettömän huippu päivä siis takana. Tästä onkin hyvä painua pehkuihin. Miltei voisin veikata, että unta ei tarvi kauaa odotella.

Putous ylhäältä. Jälleen kerran kuvat ei tee oikeutta maisemille.

Hyvä seura on parhautta!

Sitä tuntee itsensä niin pieneksi näiden luonnon ihmeiden äärellä.

Polku alas putoukselle. Paluumatkalla kalkkunaparka kipitti ties kuinka pitkään polulla pakoon kunnes älysi pujahtaa pusikkoon piiloon.